Älkää puhuko mulle enempää elämästä.

Rakastunu kuihtuneide ruusujen päällä kävelemisee.
Ratinaan ku varret katkeilevat alle nostaen piikit jalkapohjaan.
Uppoutuessaan jalkapohjaani tuntisin tavallisesti kipua, mutta
tällä kertaa nautintoa. Päätän tanssia niiden päällä, hyppiä
tasajalkaa, juosta ympyrää ja laittaa selälleni. Onko tässä mitään
järkeä?
Tätä olenkin miettinyt. Heräät korvan vierestä kuuluvaan porinaa
tai silmien eestä kuuluvaan kärpästen surinaan. Pelkäät sitä
deliriumiksi, mutta turhaan. Uusi päivä se siellä vain ilmoittaa,
että myöskään tänään ei tapahdu mitään. Avaan sälekaihtimet ja
nautin auringonlaskusta ohitse menevät viisi minuuttia, kunnes
pimeys varjostaa maan.
Päivän loppu oli minun päiväni alku. Kuljen niin pimeässä, etten
edes näe eteeni. Toivottavasti tunnustelen oikeaa tietä käsikopelolla,
vahingossa käsien osuessa paikkoihin, joista voisin saada syytteen.
Olen täysin hukassa modernissa maailmassa ilman karttaa, jonka avulla
löytäisin päämäärääni. Onneksi on tähdet ja juuri kirkkaimasta tähdestä
otan suunnan elämälleni, menköön askel syyteen tai saiveen. Enään en aio
olla kivittynyt minä lasittuneella katseella miettimässä tulevaa.
Matti Teikäläinen lähtee siis maailmalle toteuttamaan itseään, elämään
unelmaansa. Tämä unelma täytyisi ensin löytää. Etsivä löytää, mutta harmi
että Matin suunnitelman toteuttaminen taisi juuri siirtyä huomisesta huomiseen.
Sohvan vetovoima oli liian suuri ja addiktoiva. Toivotaan että matka paratiisiin
,nimeltä Hadia, täyttää hänen tarpeensa. Harmiksensa juuri tämä paratiisi loi Matin
tarpeet. Onnea elämään Matti Teikäläinen.
Toivo toivosta o ainut toivo menetetyn tappauksen ja selkärangato usko ainoastaan takana ittelle
annettuje luppausten. Vapauttakaa positiivisuus sellistä, johon sen lukitsitte ja palauttakaa
se minulle. Teistä ei kukaan edes huomaa vaikka se hengittäisi, vasta kun se on lähtenyt menemään.