Asun pienessä kaupungissa, jossa paikalliset puhuvat
toisilleen kuin olisivat tunteneet koko ikänsä. Juuri tälläistä
kaupunki-idyyliä kaipaan, harmi ettemme puhu samaa kieltä.
Olen jumittunut ja juurtunut mielessäni pyöriviin kysymyksiin,
enkä varmasti koskaan saa niihin vastausta. Kuka minä olen ?
Kyllä, en ole varma siitäkään saatikaan kuin joku kysyy millainen olen..
Olen lopen kyllästynyt huonoihin valheisiin ja itsekkäisiin ihmisiin.
En tunne yhtään juutalaista, mutta uskon vahvasti etteivät tarinat
ole täysin tuulesta temmattuja vaan niissä itää totuuden siemen.
Olen pahoillani sen paimenen puolesta, joka uskoo mustan lampaan
aiheuttaneen koko lauman epäonnen. Toisaalta taas tuomitsen hänet
rasistina: yhtä hyvin se olisi voinut olla kuka on valkoisista lampaista.
En edes halua päästä sisemmälle itseäni tällä hetkellä. Pelkään siellä
olevan sellaisia ovia, joita en halua avata. Tietysti en niitä kaikkia
enään saisikaan auki nakattuani avaimen, joka avaa kaikki lukot,
rakkauden valtamereen. Epähuomiossa nakkasin sinne myös
itseluottamukseni. Enään en ole varma oikein mistään, mutta uskon
että horisontista on juuri nousemassa aurinko. Toivon todella, että
se nousee pitkään ja hartaasti, jotta voin nauttia sen kauneuden
säleistä vielä vuosia. Kyllä, nyt siihen uskon, uskon nimittäin
täydelliseen. Ei en usko, että mikään tai kukaan, voisi olla täydellisiä.
Mutta uskon muunmuassa täydelliseen hetkeen. Ja juuri se hetki
on se minkä haluaisin nähdä.
maanantai 31. tammikuuta 2011
maanantai 17. tammikuuta 2011
Jossain tuolla auringonnousun tuolla puolen
Jossain tuolla auringonnousun tuolla puolen on yö,
jossa huppupäinen ja tummiin pukeutunut varjo kulkee
vuorotellen tumman hahmon edessä ja takana. Kylmä on kuin helvetissä, jos helvetin haluaa kylmäksi kuvitella. Mieli tekisi
olla olematta, eikä varsinkaan olla ulkona. Siinä kaupungissa
on turha etsiä suojelusenkeleitä, ellei sinulla ole tarpeeksi rahaa. Siellä on turhaa etsiä onnea, ellet sitten halua vuokrata sitä hetkeksi. Kuitenkin puhallan kylmää höyryä ja kävelen jälleen kotikaupunkini katujen neonvaloissa.
Ja toden totta mikään täällä ei ole muuttunut. Kaikki on juuri samalla tavalla kuin jättäessäni tämän paikan taakseni, paitsi pintapuolisesti nimittäin eräs ystäväni oli ostanut uuden takin. Miettimättä sen kummemmitta sitä, että haluaisinko olla jälleen hetken miettimättä mitään, palasin elämään menneisyyttäni. Juuri sitä, jonka mukana poltin säästöni ja positiivisen maailmankuvan.
Yön saapuessa kanssani huoneeseen, ja peittäessä huonekaluni mustalla lakanalla, vihani selkärangattomia kohtaan on ääretöntä; liskojen aika on koittanut. Nykyään puran vihaani liskoja kohtaan tappamalla zombeja erilaisilla aseilla, kuitenkin mieluiten teen sen puukolla. Öisin jälkipolvia miettiessä toivon todella, että huhut liskojen sukupuuttoon kuolemisesta sadan vuoden kuluessa pitävän paikkaansa.Tapahtui ekosysteemille sitten mitä hyvänsä.
Sitten heräsin epätavallisesta unesta, jossa kaikki oli muuttunut muoviksi. Raha oli muovia, taide oli muovia, ystävyyssiteet oli muovia, kerta kaikkiaan kaikki oli muovia. En ollut ennen ollut niin muovisessa kaupungissa, vaikka
monen monituisissa paikoissa olen unissani kävellyt. Ehkä se on vain elämäntilanteeni, joka saa kaiken tuntumaan niin epäaidolta.
Eniten maailmassa, tänä ihmeellisenä aamuna, mieleni tekisi pestä hampaat. Saisin mahdollisuuden maistaa vielä jotakin aitoa, kun nykyään tuntuu ettei muut tunteistakaan ,kuin rakkaus ja viha, ole aitoja. Ja ei voi kuin harmitella rakkauden pahaa tapaa rakennella kulisseja ympärilleen. Huomaamattaan, tai sitten vain puoli vahingossa, hän kylvää ympärilleen vihan siemeniä. Ja viha se on kuin rikkaruoho: joka kasvaa asfaltin välistä ja joka pureutuu läpi harmaan betonin jos tilanne sitä vaatii, mutta vihasta kerron enemmän mieluusti joskus toisten.
Olen päästäni jo niin pyörällä miettiessä kaikkea tätä ennen herätyskelloni soimista, että olen ajan saatossa itsekin vakuuttunut konkreettisesti maailman pyörimisestä. Kyllä katot ovat romahtaneet, seinät kaatuneet, matot vedetty alta, ja ties mitähän vielä! Kuitenkin löydän pian tieni ulos ajatusten kaaoksesta ja päädyn keittämään kahvia, jonka juon mustana kuin yö, jona aurinko jää kuun pimentoon, dalecooppermaiseen tapaan.
Usein aamuisin tunnen pistävää kipua selässäni, enkä ikinä ole varma onko se noidan- vai Amorin nuoli. Jos se siivekäs pikkupoika jousineen unessa on tämän kivun aiheuttaja, en enään osaa sanoa, mikä on totta ja mikä tarua. Epäilemättä olen kuitenkin vain nukkunut yöni huonosti koiramaiseen tapaani. Jospa suihku ja kahvi herättäisi minut takaisin todellisuuteen.
Ja todellisuus, se kusipää murskasi unelmani, iskien suoraan päin näköä. Mieleni teki jäädä makaamaan sängylleni ja laskemaan tähtiä, mutta mennessäni ensimmäisen kerran sekaisin laskuista päätin lopettaa leikin. Toivottavasti kylmä suihku ja kuppi kuumaa saavat surrealistisen punaisen esiripun, joka tuikkii kuin laskemani tähtitaivas, minun ja todellisuuden välistä aukeamaan. Ennen näytöksen alkamista tarvitsen konduktöörin, ohjaajan tai kapellimestarin elämääni ! Liian usein tuntuu siltä että olen vain näyttelijä vailla vastanäyttelijää keskellä juuri kaatuvia rumia kulisseja, ilman ohjausta. Sekin täytyy myöntää, että taidan olla ainoastaan sivuosassa tässä näytelmässä, nimeltään elämä. (Mieltäni kalvaa edelleen kysymys siitä, että tulisiko minun itse olla kapellimestarina johtamassa orkesteria valssissa, joka ohjaa elämääni eteenpäin.)
jossa huppupäinen ja tummiin pukeutunut varjo kulkee
vuorotellen tumman hahmon edessä ja takana. Kylmä on kuin helvetissä, jos helvetin haluaa kylmäksi kuvitella. Mieli tekisi
olla olematta, eikä varsinkaan olla ulkona. Siinä kaupungissa
on turha etsiä suojelusenkeleitä, ellei sinulla ole tarpeeksi rahaa. Siellä on turhaa etsiä onnea, ellet sitten halua vuokrata sitä hetkeksi. Kuitenkin puhallan kylmää höyryä ja kävelen jälleen kotikaupunkini katujen neonvaloissa.
Ja toden totta mikään täällä ei ole muuttunut. Kaikki on juuri samalla tavalla kuin jättäessäni tämän paikan taakseni, paitsi pintapuolisesti nimittäin eräs ystäväni oli ostanut uuden takin. Miettimättä sen kummemmitta sitä, että haluaisinko olla jälleen hetken miettimättä mitään, palasin elämään menneisyyttäni. Juuri sitä, jonka mukana poltin säästöni ja positiivisen maailmankuvan.
Yön saapuessa kanssani huoneeseen, ja peittäessä huonekaluni mustalla lakanalla, vihani selkärangattomia kohtaan on ääretöntä; liskojen aika on koittanut. Nykyään puran vihaani liskoja kohtaan tappamalla zombeja erilaisilla aseilla, kuitenkin mieluiten teen sen puukolla. Öisin jälkipolvia miettiessä toivon todella, että huhut liskojen sukupuuttoon kuolemisesta sadan vuoden kuluessa pitävän paikkaansa.Tapahtui ekosysteemille sitten mitä hyvänsä.
Sitten heräsin epätavallisesta unesta, jossa kaikki oli muuttunut muoviksi. Raha oli muovia, taide oli muovia, ystävyyssiteet oli muovia, kerta kaikkiaan kaikki oli muovia. En ollut ennen ollut niin muovisessa kaupungissa, vaikka
monen monituisissa paikoissa olen unissani kävellyt. Ehkä se on vain elämäntilanteeni, joka saa kaiken tuntumaan niin epäaidolta.
Eniten maailmassa, tänä ihmeellisenä aamuna, mieleni tekisi pestä hampaat. Saisin mahdollisuuden maistaa vielä jotakin aitoa, kun nykyään tuntuu ettei muut tunteistakaan ,kuin rakkaus ja viha, ole aitoja. Ja ei voi kuin harmitella rakkauden pahaa tapaa rakennella kulisseja ympärilleen. Huomaamattaan, tai sitten vain puoli vahingossa, hän kylvää ympärilleen vihan siemeniä. Ja viha se on kuin rikkaruoho: joka kasvaa asfaltin välistä ja joka pureutuu läpi harmaan betonin jos tilanne sitä vaatii, mutta vihasta kerron enemmän mieluusti joskus toisten.
Olen päästäni jo niin pyörällä miettiessä kaikkea tätä ennen herätyskelloni soimista, että olen ajan saatossa itsekin vakuuttunut konkreettisesti maailman pyörimisestä. Kyllä katot ovat romahtaneet, seinät kaatuneet, matot vedetty alta, ja ties mitähän vielä! Kuitenkin löydän pian tieni ulos ajatusten kaaoksesta ja päädyn keittämään kahvia, jonka juon mustana kuin yö, jona aurinko jää kuun pimentoon, dalecooppermaiseen tapaan.
Usein aamuisin tunnen pistävää kipua selässäni, enkä ikinä ole varma onko se noidan- vai Amorin nuoli. Jos se siivekäs pikkupoika jousineen unessa on tämän kivun aiheuttaja, en enään osaa sanoa, mikä on totta ja mikä tarua. Epäilemättä olen kuitenkin vain nukkunut yöni huonosti koiramaiseen tapaani. Jospa suihku ja kahvi herättäisi minut takaisin todellisuuteen.
Ja todellisuus, se kusipää murskasi unelmani, iskien suoraan päin näköä. Mieleni teki jäädä makaamaan sängylleni ja laskemaan tähtiä, mutta mennessäni ensimmäisen kerran sekaisin laskuista päätin lopettaa leikin. Toivottavasti kylmä suihku ja kuppi kuumaa saavat surrealistisen punaisen esiripun, joka tuikkii kuin laskemani tähtitaivas, minun ja todellisuuden välistä aukeamaan. Ennen näytöksen alkamista tarvitsen konduktöörin, ohjaajan tai kapellimestarin elämääni ! Liian usein tuntuu siltä että olen vain näyttelijä vailla vastanäyttelijää keskellä juuri kaatuvia rumia kulisseja, ilman ohjausta. Sekin täytyy myöntää, että taidan olla ainoastaan sivuosassa tässä näytelmässä, nimeltään elämä. (Mieltäni kalvaa edelleen kysymys siitä, että tulisiko minun itse olla kapellimestarina johtamassa orkesteria valssissa, joka ohjaa elämääni eteenpäin.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)