Asun pienessä kaupungissa

Asun pienessä kaupungissa, jossa paikalliset puhuvat
toisilleen kuin olisivat tunteneet koko ikänsä. Juuri tälläistä
kaupunki-idyyliä kaipaan, harmi ettemme puhu samaa kieltä.
Olen jumittunut ja juurtunut mielessäni pyöriviin kysymyksiin,
enkä varmasti koskaan saa niihin vastausta. Kuka minä olen ?
Kyllä, en ole varma siitäkään saatikaan kuin joku kysyy millainen olen..

Olen lopen kyllästynyt huonoihin valheisiin ja itsekkäisiin ihmisiin.
En tunne yhtään juutalaista, mutta uskon vahvasti etteivät tarinat
ole täysin tuulesta temmattuja vaan niissä itää totuuden siemen.
Olen pahoillani sen paimenen puolesta, joka uskoo mustan lampaan
aiheuttaneen koko lauman epäonnen. Toisaalta taas tuomitsen hänet
rasistina: yhtä hyvin se olisi voinut olla kuka on valkoisista lampaista.

En edes halua päästä sisemmälle itseäni tällä hetkellä. Pelkään siellä
olevan sellaisia ovia, joita en halua avata. Tietysti en niitä kaikkia
enään saisikaan auki nakattuani avaimen, joka avaa kaikki lukot,
rakkauden valtamereen. Epähuomiossa nakkasin sinne myös
itseluottamukseni. Enään en ole varma oikein mistään, mutta uskon
että horisontista on juuri nousemassa aurinko. Toivon todella, että
se nousee pitkään ja hartaasti, jotta voin nauttia sen kauneuden
säleistä vielä vuosia. Kyllä, nyt siihen uskon, uskon nimittäin
täydelliseen. Ei en usko, että mikään tai kukaan, voisi olla täydellisiä.
Mutta uskon muunmuassa täydelliseen hetkeen. Ja juuri se hetki
on se minkä haluaisin nähdä.